Tyttö ja suomenhevonen

Kaksi ystävystä. Tyttö ja suomenhevonen. Tuo liinaharja. Vanhaherra. Pitkän elämän jo sen kaviot ovat kopsaneet Suomen maan kamaralla,  harja heilahdellut ja sen persoona on valloittanut monen pienen ja suuremman ratsastajan sydämen.  Yhteiset hetket luotettavan hevosen rinnalla, hoitaen ja rapsutellen, talutellen ja ratsastaen ovat niin kallisarvoisia ja jättävät tytön sydämeen hevosen turvan silkkisen tunteen, korviin sen hellän hörähtelyn ja silmien eteen kuvan sen lempeästä katseesta ruskeiden silmien takaa. Kunpa noita yhteisiä hetkiä olisi vielä edessä mahdollisimman paljon…

Kun ei ole omaa oikeaa hevosta, tuota ”tyhjyyttä” on paikkaamassa monta itsetehtyä keppihevosta, erikokoisia ja näköisiä leikkihevosia sekä  melkein pienen ponin kokoinen leikkihevonen, joiden kanssa voi mielikuvituksessaan leikkiä olevansa ison tallin omistaja, hoitaa ja harjata, kuin oikeita hevosia; ratsastaa maastossa tai hypätä esteitä tai haastavia kouluratoja.

Leikkihevoset täyttävät tytön sydämessä tuota oikean hevosen mentävää aukkoa. Sitä, joka on vuosia ollut se kaukainen haave. Oma hevonen.  Korvata hetkiä, jolloin ei voi olla tallilla ponikoulussa hoitamassa ihan oikeaa suomenhevosta, ja taluttaa sitä pieni ratsastaja selässään. Kun oikea heppamaailma ei ole mahdollista, astuu kuvaan leikkihevosmaailma, jossa ollaan siinä todellisuudessa, mitä parhaimmassa lapsen mielikuvitusmaailmassa jossa vain taivas on rajana!

Mahdollisuuksien Hevonen- tapahtuma Savonlinnassa lähestyy, Jennin keppihevostallissa askarrellaan tapahtumaa varten uutta estekalustoa. Supisuomalaiset lempeän leikkihevosen sukuun kuuluvat, Jennin keppihevostallin kasvatit eli  ”Suomen keppihevoset” saavat lähteä viihdyttämään tapahtuman pieniä tai suurempia lapsia. Niillä pääsee laukkaamaan esteradan läpi harjat heiluen.  Jennin leikkihevoset pääsevät lapsien tai lapsenmielisten harjattavaksi, hoidettavaksi, halattavaksi.  Kaikki halukkaat pääsevät kokeilemaan miltä tuntuu istua länkkärisatulassa, myös leikkihevosen selässä.  Turvallinen vaihtoehto heille, jotka eivät uskalla mennä oikean hevosen selkään, tai kenelle oikean hevosen lähelle meno aiheuttaa sairaskohtauksen tai allergisia oireita. ” Jumperin” selkään pääsevät kaikki ne, jotka haluavat kuvitella olevansa pieniä cowboyta tai lehmityttöjä hetken verran, turvallisesti- siellä lempeässä lapsen mielikuvitusmaailmassa.

Pihalla kuuluu iloiset tyttöjen äänet. Hevoset vaihtuvat ja ratsastetaan kilpaa. Aurinko siivittää kesäloman tunnelmaa. Mikä sen mukavampaa kun leikkiä itsevalmistetuilla keppihevosilla kavereiden kanssa!

Kirjoittaja on Jennin keppihevostallin Jennin äiti. Joka yhdessä tyttärensä kanssa askartelee keppihevosia, niille varusteita ja estekalustoa. Nauttii käsillä tekemisestä, ja iloitsee lasten mielikuvituksesta jossa toteutetaan villiä unelmia itse omin pikku kätösin. Harrastaa itsekin pienimuotoista hevostelua, ja rakastaa suomenhevosia.  Onnea Suomi ja SUOMENHEVONEN!

-          Janna Puurunen, jannapuurunen@gmail.com p. 040-5642676  Facebook: https://www.facebook.com/Jennin-keppihevostalli-307477412773280/?fref=ts

Absolut!

Mennyt viikonloppu on facebookin päivitysten perusteella tarjonnut hevosystävilleni iloa ja tunteiden kuohuntaa monella saralla. Siinä missä yksi iloitsi onnistumista ratsastuskilpailuissa ajoi toinen tuhannen kilometrin matkan hakemaan ihkaomaa siitostammaa varsankuvat jo selvästi silmissä kiiltäen.  Eräs ystäväni riemuitsi maastolenkillä havaituista kevään merkeistä, pohjolan perukoilla kun toukokuun lopulla alkoi koivun lehti vihertää. Kuvissa kanssaratsastajilla oli toppatakit päällä, mutta hymy huulilla.

Tuhannet suomalaiset vaelsivat samaan aikaan auringossa kylpevään Ruotsiin Solvallan raviradalle seuraamaan kesäkauden ykköstapahtumaa Elitloppetia ja moni ystävä päivitti sieltäkin elämyksellisiä tunnelmia. Vaikka itse jäin kotisuomeen seuraamaan ruudun välityksellä raviharrastajan vuoden kohokohtaa, en kadu, koska se mahdollisti turpakäräjät eli vierailun oman hörisijäni luona. Illalla laitoin silmät kiinni ja uneksin siitä, että jonain päivänä olisimme yhdessä ravipodiumilla, minä ja hevoseni.
Oma Elitloppet kruunautui, kun kauan seuraamani uljas ranskalainen ori Timoko voitti jo toistamiseen finaalin ja mikä parasta, kylmäveristen rotujen eliittilähtöön Elitkampeniin osallistui suomenhevosrodun edustajana yksi ainut, mutta sitäkin sielukkaampi ruuna Polara.

Suomenhevonen on määritelmien mukaan sitkeä, kestävä, vaatimaton ja itsenäinen. Eihän se silloin mikään ihme ole, että suomenihminen on sen paras kaveri. Samanlaisia kun ollaan. Me puskaratsastajat tiedämme, että maastossa liikkuessaan suomenhevonen on ylivertainen; elastinen, ketterä ja nopea. Nyt saamme iloita näistä ominaisuuksista, mutta sodan jylistessä on kotorotumme vahvuuksia hyödynnetty erilaissa tunnelmissa. Sodassa taisteluiden keskellä suomenhevonen johti sitkeydellään kuljetukset perille, olipa taakkana raskas tykkikuorma, kenttäkeittiö tai haavoittuneita. Itsenäisyytemme taisteluissa talvi- ja jatkosodan aikana menehtyi tuhansia ja tuhansia hevosia. Voimme vaan kuvitella, miten raskaalta ystävän, olipa kyseessä mies tai hevonen, haavoittuminen ja kuoleminen onkaan tuntunut. 

Polara taasen johti Kampenia kaarruttaessa Solvallan pitkälle etusuoralle juostuaan raskaalla kuolemanpaikalla koko matkan ja väsytettyään sisempänä juoksevan Odin Tabacin kovalla matkavauhdilla ja prässillä. Polaran rinnalle hivuttautui askel askeleelta kuitenkin pelottavan vahvan näköinen armeija ruotsalaisia ja norjalaisia kylmäverisiä voiton vaanijoita. Maali lähestyi ja näytti jo selkeästi siltä, että kunniakas kolmossija voisi olla napattavissa, mutta mitä ihmettä –Polara repäisi korvansa luimuun, siirsi kroppansa viimeisetkin voimat taistoon ja näytti siltä, että se oikeasti halusi itse voittaa. Sinnikäs ratasoturimme, suomenhevonen parhaimmillaan lähti vastaamaan vielä viimeisien kymmenien metrien rutistukseen. Norjalainen Kleppe Slauren ja ruotsalainen kuulu Månprinsen A.M rynnivät rinnalle, ja periksi antamaton Polara työnsi norskin kanssa samaan aikaan turpansa maalilinjan yli. Kumpi voitti, Polara vai Kleppe Slauren?! Sydämeni hakkaksi, kyyneleet valuivat silmistä ja kurkkuni huusi kipua.

Suuri osa suomenhevosista lähetettiin taistelutantereelle itsenäisyystaisteluihin, mutta osa jäi kotirintamalle hoitamaan naisten ja lasten kanssa tilan arkiaskareissa. Suomenhevonen on mukautunut hevosmiehen avustajasta nöyräksi työmyyräksi, vaikkei kotojoukoilla varmaankaan aluksi ole ollut juurikaan olemassa olevia taitoja miehisiin metsä- ja peltotöihin. Siinä sitä on opeteltu, puolin ja toisin. Ja samalla on herännyt ystävyys, yhdessä pärjäämisen tunne. Mikä vaan on mahdollista, kun luotamme toisiimme ja teemme töitä päämäärän eteen.

Läppärin ruutu kertasi uusintana ja hidastuksena maaliintuloa. Kyllä se niin on. On sen oltava niin. Vaikka oma silmä näki Polaran voittaneen, ei asiaa voinut uskoa ennen ratakuuluttajan vahvistusta. Periksi antamaton, sisukas suomenruuna vei voiton sen viimeisen venytyksen avulla! Sieltä tämä muihin skandinaavisiin kylmäverirotuihin verrattuna vaatimattoman näköinen liinaharja ravasi seremoniapaikalle suuren suomalaiskatsomon huutaessa täyttä kurkkua kannustustaan. Yhdessä pärjäsimme, taas! Taustalla on takuulla valtavasti valjastuksia, juoksettuja maileja ja enemmän kuin mitään muuta, uskoa tähän hevoseen. Luottamusta ja yhdessä tehtyä työtä.  Polaran osaomistaja ja kuski Antti Tupamäki vastaili podiumilla tulkin avustuksella suomen kielellä hiljaisen pidättyvästi, mutta samalla tavattoman ylpeällä tavalla kysymyksiin reissun kulusta. Oliko tämä urasi kohokohta, kuului tulkin kääntämä kysymys. Absolut, kuului vastaus -selvällä ruotsinkielellä.

Ennen nukkumatin tuloa haaveillessani tulin taas siihen lopputulemaan, että tuttu turpa sylissä, yhteiset elämykset tallilla ja maastometsissä sekä syvä ystävyys ison upean eläimeni kanssa riittävät minulle pysymään tässä jutussa mukana. Kiitollisena itsenäisyydestä.

Yksi tarina ystävyydestä

Monelle äidille on käynyt niin, että seuratessaan lasten ratsastusta kentän reunalla, on heppakärpäsen puraisemana erehtynyt kokeilemaan itsekin satulaan nousua ja sille tielle on jääty.Näin kävi myös Pirjo Rautapäälle, joka nousi ensimmäisen kerran satulaan ollessaan 53 vuotias. Tänä vuonna 78 vuotta täyttävä eläkkeellä oleva hammaslääkäri Punkaharjulta harrastaa edelleen ratsastusta, viikoittaiset kerrat ovat tosin harvenneet, mutta muutaman kerran viikossa on omaa suomenhevosta päästävä hoitelemaan. 

Hevosen hoitaminen ja ratsastaminen ovat parasta terapiaa monessa elämän tilanteessa. Usein tallille tulee lähdettyä väsyneenä ja joskus vastentahtoisestikin, mutta kotiin saa palata aina virkistyneenä. Heppaterapia on hyvää hoitoa niin keholle kuin mielelle. Kun seurana on toinen elävä olento, jonka kanssa touhutessa on oltava aidosti läsnä, keskityttävä juuri tähän juttuun, siinä maailman murheet unohtuu.

Ratsastuksen salat Pirjo oppi ensimmäisen, tyttärensä kanssa yhdessä omistaman suomenhevosen Voukan kanssa. Vouka oli hyvä opetusmestari, helppo hoidettava ja turvallinen ratsastaa. Tällä alueella nimi lienee tuttu useammallekin heppatytölle.

Hyvästä ystävästä joutuu joskus luopumaan, asia joka Pirjolle kertomansa mukaan on erityisen vaikeaa. Samalle vuodelle sattui Pirjon elämässä paljon menetyksiä eikä tainnut ajatus omasta uudesta hevosesta tulla ensimmäisenä mieleen. 

Mutta sitten tuli Sava Esteri, ei sieltä helpommasta päästä oleva suomenhevostamma, joka on viime vuosina saanut kaiken ansaitsemansa rakkauden ja huolenpidon Pirjolta.  Sava toi tullessaan lohdun, suuntasi ajatukset tulevaan tuoden tekemistä ja sisältöä elämään. Ja millä sen hevosen kokoisen aukon elämässä täyttää muulla kuin hevosella.

Sava Esteri osoittautui temperamenttiseksi tammaksi ja taisipa ratsastuksen opettaja todeta, että neuvoisi vaihtamaan hevosta, jos ei olisi ollut Pirjon oma. Mutta kun luovuttaminenkaan ei ole tyypillistä Pirjolle, yhteinen matka jatkui ja luottamus alkoi rakentua pikkuhiljaa. Tuon luottamussuhteen syntymisessä on ollut jotain ainutlaatuista.

Sain seurata läheltä Pirjon ja Savan yhteistyötä talvikuukausina Kukkarokankaalla viettäessämme maastoviikkoja oman suomenhevoseni kanssa. Hevoset myös yhdistävät ihmisiä, samanhenkisessä porukassa on hyvä harrastaa ja syntyy uusia ystävyyksiä.

Hatun noston arvoinen asia on se, millä peräänantamattomuudella Pirjo nousee satulaan vaikka se ei aina olisikaan helppoa ja rauhallisesti Sava malttaa odottaa ratsastajan kiipeämistä satulaan. Maastoratsastus on Pirjon ja Savan ykkösjuttu, se tuottaa iloa molemmille. Uskollisena omille tavoilleen, makupaloja unohtamatta, Pirjo aidosti välittäen pitää huolta Ystävästään.

Kun yhteinen sävel ja luottamus löytyvät, ei sitä voita mikään.

 Suomenhevonen – Ystävä isoilla kirjaimilla

Kuvassa tarinan kertoja Pirjo & Sava Esteri ja kirjoittaja Leena & R.R. Saras

24.5.2017 Avaus!

Tervehdys tämän blogin seuraajille!
Blogin tarkoituksena on jakaa suomenhevosiloa ja kertoa juhlinnasta, jota tulemme suomenhevosen 110-vuotiaan taipaleen aikana kokemaan. Blogissa julkaistaan kirjoituksia ja kuvia teemaan liittyen hyvin erilaisin ottein; harrastuskuvauksista tunteiden tulkintaan.

Tervetuloa siis seuraamaan suomenhevosen tarinaa kohti 17.6 järjestettävää Mahdollisuuksien Hevonen-tapahtumaa Savonlinnan Hannolanpellossa!