Absolut!

Mennyt viikonloppu on facebookin päivitysten perusteella tarjonnut hevosystävilleni iloa ja tunteiden kuohuntaa monella saralla. Siinä missä yksi iloitsi onnistumista ratsastuskilpailuissa ajoi toinen tuhannen kilometrin matkan hakemaan ihkaomaa siitostammaa varsankuvat jo selvästi silmissä kiiltäen.  Eräs ystäväni riemuitsi maastolenkillä havaituista kevään merkeistä, pohjolan perukoilla kun toukokuun lopulla alkoi koivun lehti vihertää. Kuvissa kanssaratsastajilla oli toppatakit päällä, mutta hymy huulilla.

Tuhannet suomalaiset vaelsivat samaan aikaan auringossa kylpevään Ruotsiin Solvallan raviradalle seuraamaan kesäkauden ykköstapahtumaa Elitloppetia ja moni ystävä päivitti sieltäkin elämyksellisiä tunnelmia. Vaikka itse jäin kotisuomeen seuraamaan ruudun välityksellä raviharrastajan vuoden kohokohtaa, en kadu, koska se mahdollisti turpakäräjät eli vierailun oman hörisijäni luona. Illalla laitoin silmät kiinni ja uneksin siitä, että jonain päivänä olisimme yhdessä ravipodiumilla, minä ja hevoseni.
Oma Elitloppet kruunautui, kun kauan seuraamani uljas ranskalainen ori Timoko voitti jo toistamiseen finaalin ja mikä parasta, kylmäveristen rotujen eliittilähtöön Elitkampeniin osallistui suomenhevosrodun edustajana yksi ainut, mutta sitäkin sielukkaampi ruuna Polara.

Suomenhevonen on määritelmien mukaan sitkeä, kestävä, vaatimaton ja itsenäinen. Eihän se silloin mikään ihme ole, että suomenihminen on sen paras kaveri. Samanlaisia kun ollaan. Me puskaratsastajat tiedämme, että maastossa liikkuessaan suomenhevonen on ylivertainen; elastinen, ketterä ja nopea. Nyt saamme iloita näistä ominaisuuksista, mutta sodan jylistessä on kotorotumme vahvuuksia hyödynnetty erilaissa tunnelmissa. Sodassa taisteluiden keskellä suomenhevonen johti sitkeydellään kuljetukset perille, olipa taakkana raskas tykkikuorma, kenttäkeittiö tai haavoittuneita. Itsenäisyytemme taisteluissa talvi- ja jatkosodan aikana menehtyi tuhansia ja tuhansia hevosia. Voimme vaan kuvitella, miten raskaalta ystävän, olipa kyseessä mies tai hevonen, haavoittuminen ja kuoleminen onkaan tuntunut. 

Polara taasen johti Kampenia kaarruttaessa Solvallan pitkälle etusuoralle juostuaan raskaalla kuolemanpaikalla koko matkan ja väsytettyään sisempänä juoksevan Odin Tabacin kovalla matkavauhdilla ja prässillä. Polaran rinnalle hivuttautui askel askeleelta kuitenkin pelottavan vahvan näköinen armeija ruotsalaisia ja norjalaisia kylmäverisiä voiton vaanijoita. Maali lähestyi ja näytti jo selkeästi siltä, että kunniakas kolmossija voisi olla napattavissa, mutta mitä ihmettä –Polara repäisi korvansa luimuun, siirsi kroppansa viimeisetkin voimat taistoon ja näytti siltä, että se oikeasti halusi itse voittaa. Sinnikäs ratasoturimme, suomenhevonen parhaimmillaan lähti vastaamaan vielä viimeisien kymmenien metrien rutistukseen. Norjalainen Kleppe Slauren ja ruotsalainen kuulu Månprinsen A.M rynnivät rinnalle, ja periksi antamaton Polara työnsi norskin kanssa samaan aikaan turpansa maalilinjan yli. Kumpi voitti, Polara vai Kleppe Slauren?! Sydämeni hakkaksi, kyyneleet valuivat silmistä ja kurkkuni huusi kipua.

Suuri osa suomenhevosista lähetettiin taistelutantereelle itsenäisyystaisteluihin, mutta osa jäi kotirintamalle hoitamaan naisten ja lasten kanssa tilan arkiaskareissa. Suomenhevonen on mukautunut hevosmiehen avustajasta nöyräksi työmyyräksi, vaikkei kotojoukoilla varmaankaan aluksi ole ollut juurikaan olemassa olevia taitoja miehisiin metsä- ja peltotöihin. Siinä sitä on opeteltu, puolin ja toisin. Ja samalla on herännyt ystävyys, yhdessä pärjäämisen tunne. Mikä vaan on mahdollista, kun luotamme toisiimme ja teemme töitä päämäärän eteen.

Läppärin ruutu kertasi uusintana ja hidastuksena maaliintuloa. Kyllä se niin on. On sen oltava niin. Vaikka oma silmä näki Polaran voittaneen, ei asiaa voinut uskoa ennen ratakuuluttajan vahvistusta. Periksi antamaton, sisukas suomenruuna vei voiton sen viimeisen venytyksen avulla! Sieltä tämä muihin skandinaavisiin kylmäverirotuihin verrattuna vaatimattoman näköinen liinaharja ravasi seremoniapaikalle suuren suomalaiskatsomon huutaessa täyttä kurkkua kannustustaan. Yhdessä pärjäsimme, taas! Taustalla on takuulla valtavasti valjastuksia, juoksettuja maileja ja enemmän kuin mitään muuta, uskoa tähän hevoseen. Luottamusta ja yhdessä tehtyä työtä.  Polaran osaomistaja ja kuski Antti Tupamäki vastaili podiumilla tulkin avustuksella suomen kielellä hiljaisen pidättyvästi, mutta samalla tavattoman ylpeällä tavalla kysymyksiin reissun kulusta. Oliko tämä urasi kohokohta, kuului tulkin kääntämä kysymys. Absolut, kuului vastaus -selvällä ruotsinkielellä.

Ennen nukkumatin tuloa haaveillessani tulin taas siihen lopputulemaan, että tuttu turpa sylissä, yhteiset elämykset tallilla ja maastometsissä sekä syvä ystävyys ison upean eläimeni kanssa riittävät minulle pysymään tässä jutussa mukana. Kiitollisena itsenäisyydestä.